Sentähden hän ei uskonut Romanaa; mutta oli hetkiä, jolloin hänen sielunsa oli täynnä epäilystä, hetkiä, jolloin hän, heltyneenä tytön kyynelistä ja rukouksista, kuunteli hänen puhettaan muutamia silmänräpäyksiä, mutta ainahan katui sitä jäljestäpäin.
Hänestä oli epäilys, ettei Kustaa ole Jumalan lapsi, samaa kuin ikuisen rakkauden olemassaolon epäileminen.
Ainoastaan sisällisen taistelun kautta pääsee selvyyteen, ja jo lapsuudessaan oli Katariina oppinut etsimään tuota tietä palavassa, luottavassa rukouksessa.
Monta kertaa, nähdessään hänet rukouksiin vaipuneena, Romana luuli kääntymisen olevan lähellä ja voittonsa varman, mutta kuningatar rukoili vapautusta kaikesta epäilyksestä, rukoili valoa ja voimaa.
Ja valo tuli, tuli niinkuin tavallisesti, mitä yksinkertaisimmalla tavalla ja ilman yliluonnollisuutta.
Muuan palvelijattarista kertoi hänelle eräänä päivänä, että neitsyt Romana kärsi kauheata kidutusta; hän oli sattumalta nähnyt hänen paljaan kaulansa ja sanoi, että se näytti kokonaan hienojen neulojen pistelemältä.
Katariina, joka useita päiviä oli kieltänyt häntä näyttäytymästä, rupesi heti epäilemään ja kutsutti hänet luokseen.
Hän kauhistui nähdessään sen muutoksen, joka oli tapahtunut niin lyhyessä ajassa; tyttörukka oli vain varjo entisestään.
Ystävällisin, säälivin sanoin koki Katariina voittaa hänen luottamuksensa, mutta rukoukset ja kyyneleet olivat hänen ainoa vastauksensa. Kärsimyksensä hän tahtoi kernaasti kestää, jos vain sillä pelastaisi kuningattaren sielun.
"Antaudutko sinä kidutuksiin vaikuttaaksesi minuun?" huudahti
Katariina.