Ja Jens näki pitkän kulkueen herroja ja naisia ratsastavan hiljalleen eteenpäin. Ympärillänsä kuuli hän puheltavan:
"Tuo on leskikuningatar, niin nuori ja kaunis; katsoppas, hän pyyhkii silmiänsä… niin, niin, hänen onnensa oli lyhyt…"
"Tuo tuossa on neiti Sofia; no hänestä ei ainakaan voi sanoa, että hän on surullinen."
"Sen kyllä luulen", arveli toinen, "hänellähän on lemmittynsä aivan lähellänsä. Katso, kuinka rakkaita silmäyksiä Maunu herra heittää häneen; hän tuumii kai pian viedä hänet kanssansa Saksiin."
"Tuo on prinsessa Cecilia; hyi sitä ilkiötä! Hän on kauniin niistä kaikista."
"Hänen tähtensä ei prinsessa Elisabet ehkä olekkaan matkassa."
Kultaa ja helmiä, kalliita kiviä ja kimaltelevia töyhtöjä, kaikki nämä ilta-auringon valaisemina saattoivat tuon loistavan kulkueen melkein tenhoavaksi. Haudan hiljaisuus vallitsi väkijoukossa, joka suu auki katseli, kun korkea herrasväki kulki linnaan tykkien jymistessä; kohta sen jälkeen tuli sieltä yliairut ja suuri joukko sotilaita.
Airut pysähtyi ensin linnanpihalle, sitten kaupungin kaikille kaduille, ja kuulutti kaikkialla kuninkaallisen majesteetin rauhan.
"Nyt menemme kotiin", sanoi Simon mestari, "omaisesi ehkä kummastelevat, mihin sinä olet joutunut."
"Minä luulen, että he makaavat", vastasi poika.