Hän läksi. Niilo pysähtyi siihen hetkiseksi ja tuijotti tähtitaivaan kirkkauteen. Ehkäpä hän huomasi, että tämä hetki oli turmiollinen eikä voinut jäädä seurauksitta.
Jo samana yönä hän kertoi vanhemmillensa mitä oli tehnyt; ääneti he kuuntelivat häntä, mutta Märta rouva laski kätensä ylpeästi hänen olalleen sanoen:
"Niilomme on menetellyt oikein. Kukaan Cecilian tapainen ei saa tulla meidän sukuumme."
Seuraavana päivänä oli ankaran rouvan pää mahdollisesti vielä enemmän kenossa kuin ennen. Olipa hän melkein heittänyt senkin toiveensa, että Magdaleena tulisi kuningattareksi.
Hän piti kyllä varmana, että Cecilia tulee kostamaan, mutta vielä oli tuo ylpeä neiti tätirouvansa vallassa, eikä tämä ajatellut hevin hellittää oikeuksistaan.
Palvelijaansa kautta hän oli saanut tietää, että Cecilia neiti edellisenä iltana oli tullut makuukamariinsa hyvin kiihottuneessa mielentilassa, oli heittäytynyt vuoteellensa ja saanut ankaria väristyskohtauksia; suurella vaivalla he olivat saaneet hänet levolle.
Kotiapteekista oli tuotu rohtoja ja hajusuolaa. Sääliväisenä perheenemäntänä katsoi hän velvollisuudekseen ottaa selvää korkean vieraansa terveydentilasta ja lähti sentähden suoraa päätä prinsessain huoneisiin. Mutta jo ovella hän kohtasi palvelijattaren, joka sanoi, että prinsessa makasi.
"Eikö neiti ota vastaan vuoteessaankin?" kysyi Märta rouva pistävästi. "Ilmoita minut!"
Mutta kun hän kohta senjälkeen kuuli prinsessan sanovan: "Sano sille vanhalle viurulle, että makaan päästäkseni näkemästä häntä", löi hän oven kiinni jälkeensä niin että kaikui. Samassa kuului hänen korviinsa iloisia lapsen ääniä, olihan siellä yksi jalkavaimo ja toisen tytär. Semmoisia kirottuja olentoja oleskeli hänen talossaan, ja hänen täytyi kärsiä sitä.
Hänen sydämensä kuohui harmista. Mitä niillä oli tekeillä, ja mitä he rohkenivat nauraa?