Tylsänä ja välinpitämättömänä istui talonpoika takan ääressä savustuneessa pirtissään, vaimon keittäessä lientä kaarnasta, sammalista ja sienistä, onnellisena jos hänellä oli siihen lisätä jokunen sipuli ja hyppysellinen suolaa, sekä suuren lapsijoukon nälkäisenä ja ahnaana riidellessä vellistä. Kuinka paljon olisivatkaan vanhemmat voittaneet, jos olisivat voineet vaihtaa lapsiparvensa lampaaseen, porsaaseen tai vaikkapa kanaan. Älkää sanoko, että he olivat kovasydämisiä tai että äidinrakkaus ei olisi sitä myöntänyt. Kahdeksan kymmenestä näki sikiönsä kuolevan nälkään; jos olisi löytynyt joku, joka olisi tahtonut ottaa lapsiraukat huolenpitonsa alaisiksi, niin he eivät koskaan olisi voineet tulla huonompaan hoivaan kuin kotona. Mutta voi, mihin he olivat joutuneet, siinä he saivat olla, nähdä nälkää ja elää, jos se oli mahdollista, tai kuolla nälkään, jos muu ei auttanut.
Kellä oli pahainen hevoskoni, hän valjasti sen auran eteen, kun maa oli kynnettävä. Jos juhtaa ei ollut, saivat isä tai äiti itse käydä valjaisiin, toinen tavallisesti työnsi jäljestä; mutta sodan aikana ei kannattanut kyntää, ja milloin Suomessa ei ollut sotaa? Maa sai sentähden enimmäkseen olla viljelemättä.
Kaupungeissa eivät asiat olleet paljon paremmin, mutta olivat ne kuitenkin kermana tuossa sinervän happamessa maidossa.
Mutta kun herrat joutuivat riitaan, silloin rahvaskin merkitsi jotakin. Arvottomallakin oli silloin hintansa; se, joka enimmän tarjosi, sai ostaa hänet puolelleen.
Vielä oli Juhana herttua mahtavimpana. Se loisto ja komeus, joka häntä ympäröitsi, oli ikäänkuin enteenä siitä, että täällä maailmassa voidaan parempiakin päiviä nähdä. Sentähden se kimalteli kullalta katsojain silmiin, siinä hurrattiin ja huudettiin.
Ruotsista saapuneet tiedot osoittivat, että vanha lapsuudenaikainen viha nyt puhkesi ilmiliekkiin, ja Juhana tiesi, että hän sai pelätä kuninkaallisen veljensä puolelta mitä tahansa. Oli siis viisainta turvata asemansa, sitä parempi kuta pikemmin.
Myöskin hänen puolisonsa kehotti häntä tähän. Se vaikutus, jonka Katariina heidän avioliittonsa alussa oli saavuttanut, säilyi hänellä edelleenkin, ja Katariina Jagellotar oli ja pysyikin Juhanan ainoana uskottuna. Mutta joskin Katariina seurasi miestänsä juonikkaan ja verisen politiikan pimeihin eksytyssokkeloihin, täytyi tämän puolestaan antaa hänelle vasta uhriksi lapsuutensa usko, se oppi, jonka hänen isänsä äskettäin oli maahan tuonut.
Miehuullinen esiintyminen ja vetoaminen aatelistoon ja papistoon pidettiin välttämättöminä, ja kesämarkkinoilla, jolloin maapäivät kokoontuivat Turkuun, herttua piti laajan suomenkielisen puheen, jossa hän arastelematta teki ankaria valheellisia syytöksiä kuningasta vastaan. Hän muka oli muun ohessa kosinut Katariinaa ja saanut rukkaset, josta hän nyt oli suutuksissaan sekä tälle että Juhana herttualle. Lisäksi ei Eerikillä ollut mitään oikeuksia Liivinmaahan, joka kuului Puolan kuninkaalle. Hän oli kiihottanut venäläisiä jotka luultavasti ensi vuonna tekevät verisen hyökkäyksen Suomeen, ja sentähden, jatkoi herttua, "olen koettanut, saada aikaan mahtavan liiton Puolan kanssa voidakseni auttaa onnetonta isänmaatani. Kuningas Eerik", lisäsi hän "halveksii kokeneita herroja ja pitää ympäristössään ainoastaan räätäli- ja nokipoikia". Sentähden herttua pyysi, että kunnon suomalaiset antaisivat hänelle voimakasta apuansa kuningas Eerikin vääryyksiä ja väkivaltaa vastaan.
Suomalaisia ei yleensä helposti saada mielipidettään muuttamaan, mutta Juhanan kaunis ja miehekäs ryhti sekä jalo ulkomuoto voitti kaikki epäilykset, ja yksimielisesti suostuivat kaikki hänen pyyntöönsä. Hänelle vannottiin uusi uskollisuudenvala ja tämä vahvistettiin avonaisella kirjelmällä. Täten oli taisteluhansikas heitetty.
Tarpeellisiin varokeinoihin ryhdyttiin heti.