Turun linnaa vahvistettiin, sotaväkeä ja elatustarpeita hankittiin, Puolasta ja Preussista pyydettiin apua ja, kansaa kiihotettiin kaikin tavoin Eerikkiä vastaan.
Juoniakaan ei kammottu.
Herttuan pienessä hovissa oli nuori hovijunkkari Eerik Sture eräs
Svante kreivin ja Märta rouvan nuorempia poikia.
Hän oli hyvin kasvatettu ja miellyttävänmuotoinen, jonkatähden hän olikin herttuattaren ja hänen naistensa suuressa suosiossa. Ei kukaan ollut niin taitava pallonheitossa ei kukaan osannut tepasteluttaa hevostaan niin hyvin kuin ritarillinen herra Eerik Sture.
Hämärähetkinä takkavalkean ääressä, johon herttuatar tavallisesti kokosi pienen hovinsa, hän kertoili heille Hörningsholmasta ja niistä rikkaista muistoista, joita hänellä oli lapsuutensa ajoilta suuresta siskopiiristään, ja mihin omat muistot eivät ulottuneet, siinä hän kuvaili heille mitä oli isältään kuullut.
Sture-nimeen on liittynyt paljon rakkautta ja romanttisuutta; isänmaan kunniakkaimmat muistot ovat kietoutuneet siihen, ja kun tapauksia kerrottiin, niinkuin nyt, lämmöllä ja innolla, joka on nuoruudelle ominaista ja erittäinkin sopii sille, joka itse on renkaana tuossa kunniakkaassa ketjussa, on melkein itsestään selvää, että kuulijapiiri nautti niistä ihastuksella ja mielihyvällä.
Matta ylpeän nimen ennen loistava tähti oli laskeumassa, ja sentähden tuotti nyt surua ja alennusta se, mikä ennen oli tuottanut onnea ja kohoamista.
Herttuattaren naisien joukossa oli nuori puolalainen nimeltään
Leszinska.
Päinvastoin kuin ympäristönsä oli hän tummaverinen, hänen silmänsä olivat mustat ja säkenöivät, ja, hänen suustaan näkyi usein kaksi valkeata helmiriviä, sillä kaunis Leszinska nauroi aina hyvin tietäen, että se kaunisti häntä.
Eerik Sture rakastui häneen melkein kohta. Hänelle hän kertoili, hänelle hän lauloi, mutta lemmestään hän ei uskaltanut puhua.