"Ei, täällä on niin toisenlaista kuin autuaasti nukkuneen isäni aikana."
"Minä toivon pian pääseväni täältä", sanoi Katariina lopuksi, "ennenkuin rakkaat muistoni käyvät nykyisen todellisuuden tahraamiksi".
* * * * *
Anna ei viivytellyt, vaan kävi pian puheisiin Cecilian kanssa.
Mutta, vastaukseksi tämä puhkesi soimauksiin ja solvauksiin. Mitä hänen sisarellaan muka oli tekemistä hänen kanssaan; hän sekä voi että tahtoi hoitaa itse asiansa. Itsestäänkö Anna oli tullut, vai oliko joku hänet lähettänyt?
Entisestä suloisesta ja rakastettavasta Ceciliasta ei enää ollut jälkeäkään; hänestä oli tullut ihana kostotar, joka raivoili muita vastaan, niinkuin ennen oli raivoillut itseään vastaan.
Anna oli hämillään, hän saattoi ainoastaan sydämensä kyllyydestä huudahtaa:
"Cecilia!"
Mutta äänessä oli täytynyt olla hyvin paljon sydämellisyyttä, koska se vaikutti tuohon onnettomaan niin, että hän purskahti valtavaan itkuun sanoen, ettei sitten isän kuoleman kukaan ollut huolinut hänestä, ja että nyt, kun hänen uskollinen imettäjänsäkin oli mennyt, hänen elämänsä oli aivan sietämätöntä.
"Senkötähden sinä menet naimisiin?"