"Sinä luulet kai, etten tee sitä rakkaudesta?" kysyi hän korskasti.
"Miksi muuten sitten?"
"En tiedä itsekään, mutta toivon, luulen, että se tuottaa tuskaa eräälle toiselle, ja siksi teen sen."
"Cecilia, minä en enää tunne sinua!"
"Luuletko, että itse tunnen itseäni? Miten he kaikki matelijatkaan jalkojeni edessä ja kerjäsivät silmäystä kauniista silmistäni ja hymyilyä pieniltä punahuuliltani! Jos toivomuksenkaan lausuin, miten kilpailivatkaan kaikki saadakseen täyttää sen! Miten kadehdittu olikaan se, joka sai viedä minut tanssiin, jalanjälkien pölyäkin suudeltiin, minä olin jumalatar, jota kaikki rukoilivat, ja nyt, nyt!…" Hän ratkesi ankaraan, puistattavaan itkuun.
Anna nojausi säälien häntä kohden. "Toivohan, rakas sisareni!"
Mutta Cecilia ei kuullut häntä.
"Pois annoin nuoren sydämeni, ja joskin kerran viehätyin huvien ja viettelysten pyörteeseen, en toki koskaan ollut uskoton. Aina uneksin rakastetustani; hän sanoi antaneensa anteeksi ja rakastavansa minua yhtä hellästi kuin ennenkin, ja minun nuori sydämeni sykki rajattomasta ihastuksesta. Minä halusin tulla suljetuksi hänen syliinsä, halusin tuntea hänen suutelonsa polttavan huulillani…" Hän vaikeni äkkiä ja jatkoi sitten katkonaisesti: "Kallio ei ole kovempi kuin hän… ei jää kylmempi… ei kuolema katkerampi kuin hänen sanansa… mutta minä tahdon kostaa… kauheasti kostaa… yöt-päivät minä olen hautonut kostoa, nyt olen sen keksinyt… minä olen viisaampi, kekseliäämpi, juonikkaampi kuin kukaan on luullut tai aavistanutkaan."
"Älä tee mitään, jota kadut, Cecilia."
"Kadunko? — Sitä vain suren, etten ole keksinyt mitään vielä pahempaa."