"Tietääkö maakreivi, sulhasesi, tästä?"
"Hän hoitaa asioitansa ja minä omiani! Me sovimme yhteen kuin tuli ja vesi."
"Ja kuitenkin, Cecilia…"
"Juuri sentähden menemme naimisiin. Nyt olet saanut tietää mitä tahdot, mene nyt kertomaan sitä."
"En minä ilmaise perheemme häpeätä maailmalle", vastasi Anna, joka kalmankalpeana oli kuunnellut kauheaa tunnustusta.
Cecilia silmäili häntä. "Kuinka kalpea sinä olet; tuossa pöydällä on maalia, värjää poskesi ja huulesi punaisiksi. Niin minä teen, ennenkuin menen päivällispöytään. Saatpa nähdä, miten rakastettava voin olla. Varo vaan, kun sulhosi tulee, etten vie hänen sydäntänsä sinulta."
Cecilia piti sanansa; pöydässä hän oli säteilevä niinkuin tavallisesti, ja hopeanhelakkana kaikui hänen iloinen naurunsa. Hän laverteli ja laski leikkiä maakreivin ja Saksin herttuan kanssa, jotka hänen tähtensä katselivat toisiansa viistoon ja laskivat toisistaan kompasanoja.
Mutta se ei liikuttanut häntä enempää kuin Sofiaakaan; tämä näytti tarkkaavasti kuuntelevan, mitä valtiokansleri Niilo Gyllenstjernalla oli kerrottavaa, samalla kuin hän levottomasti silmäili Elisabetia, joka innokkaasti keskusteli italialaisen diplomaatin Bellinin kanssa.
"Ovatkohan nuo samaa mielipidettä", ajatteli Anna, "sen saan huomenna tietää."
Miten taitavasti he osasivatkaan väistää häntä! He suutelivat ja hyväilivät rakasta sisarta, puhuivat ilostaan, että hän taas oli heidän parissaan, mutta omista asioistaan he eivät käyneet puhumaan.