"Tahdotko luottaa minuun?"
"Täydelleen!"
Nopeasti oli Anna voittanut voittonsa, eikä hän laskenut sitä käsistään. Seuraavana päivänä hän antoi prinsessain läsnäollessa Lecoeurille eron hänen toimestaan.
Tämä tapahtui niin odottamatta, niin yllätyksenä, että Lecoeur mielettömänä vetosi oppilaihinsa; mutta silloin oli Sofiassa kylliksi lujuutta sanomaan, samassa kuin hän tarttui Elisabetin käteen:
"Se on meidän tahtomme. Te ette saa koskaan tulla silmiemme eteen."
Masennettuna, voimattomana hän lähti sieltä.
Anna asui yhdessä sisariensa kanssa sen ajan, mikä vielä oli häihin.
Sofia aukaisi hänelle nuoren, raadellun sydämensä; se oli ollut kaikkien niiden tuskien alaisena, joita mustasukkaisuus, mieletön rakkaus ja heräävä epäilys voivat aikaansaada.
"Minä olen ollut äärettömän onneton", sanoi hän, "enkä suinkaan vähimmin senvuoksi, että vedin Elisabetia mukanani turmioon."
"Miksi et luottanut kehenkään?"