Bohusin ja Elfsborgin piirityksissä ei saatu mitään aikaan; Eerik muutti niin usein päällikköä, ettei lopulta kukaan uskaltanut ottaa sitä tointa vastaan, etenkin kun hänen tapansa oli huoveille valitella päälliköistä.
Sotaretken onnistumisesta ja sekä päällikköjen että sotamiesten mielipiteistä olemme jo tehneet selvää siinä kirjoituksessa, jonka Juhana herttua leivän sisässä sai Gripsholman linnaan, ja nyt käymme tapaamaan kuningasta Tukholmaan.
Hän oli viivytellyt mikäli mahdollista paluumatkaansa päästäkseen tulemasta Juhanan läheisyyteen.
Yrjö Pietarinpoika puuhaili kuolemantuomion toimeenpanoa; sitä tahtoi
Eerikkin, mutta hän pelkäsi, pelkäsi omia ajatuksiansa.
Ja sitten sisarten ja äitipuolen rukoukset, huokaukset ja kyyneleet! Eivätkö he voineet käsittää, että häntä itseäänkin kalvoi epäilys ja levottomuus; miksi he eivät tahtoneet jättää häntä rauhaan?
Lisäksi tulivat vielä hänen uskollisimmat ystävänsä, niiden joukossa Kaarle de Mornay, sanomaan, että herttuan kuolema suututtaisi koko hänen mahtavaa sukuansa ja himmentäisi hänen kuninkaallista kunniaansa. Tämä viimeinen syy vaikutti enimmän. Voisihan hän antaa hänen elää alituisessa vankeudessa hyvin vartioituna.
Silloinhan kaikkien olisi pakko tunnustaa hänen lempeytensä ja ihailla sitä.
Mitään salahankkeita ei kuulunut. Oli siis luultavaa, että vangit kärsivällisesti olivat alistuneet kohtaloonsa iloisina siitä, että olivat saaneet suosiosta ja armosta pitää henkensä. Olikohan maailmassa ketään niin onnetonta kuin hän; kaikki hänen naimayrityksensä olivat menneet myttyyn toinen toisensa perästä!
Elisabet oli katunut rukkasiansa, sen hän tiesi. Entäs Maria Stuart?
Niin, hän ei ollut koskaan mitään varsinaista vastausta antanutkaan.
Hessenin Kristiina olisi mielellään lähtenyt mukana Warnemündeen, mutta se jäi tanskalaisten juonien tähden. Kirotut tanskalaiset!