Kuningas Eerikkiä ympäröivät ainoastaan petolliset ystävät ja liehakoitsijat; nyt hän hiipi pois jättäen heidät kaikki mennäkseen siihen osaan linnaa, missä Kaarina nykyään oleskeli. Tämä oli ainoa, johon Eerik luotti, ainoa, joka voi tyynnyttää hänen synkät aatoksensa.
Koettakaamme esittää hänet.
Köyhästä ja alhaisesta kodista hänet siirrettiin epäsiveellisen hovin ylelliseen komeuteen; nälästä, puutteesta ja kieltäymyksistä hän joutui asemaan, jossa hänen ainoastaan tarvitsi lausua toivomuksensa saadakseen sen täytetyksi.
Hänet oli vallannut ihmettely ja uteliaisuus, jotka ensin kiintyivät ulkonaisiin esineisiin, sitten ihmisiin, näihin onnellisiin, joilla oli kaikki maailman aarteet.
Mutta miksi he itkivät ja surivat, aivan niinkuin hänen kotonaan ja hänen tuttujensa keskuudessa tehtiin.
Kuinka usein olivatkaan tuon aina niin ystävällisen leskikuningattaren silmät itkusta punaiset; ei koskaan kuullut hänen nauravan ja laskevan leikkiä, aniharvoin hän edes hymyili.
Prinsessa Cecilia käyttäytyi niin kummallisesti; ilostako vai surustako, sitä ei tiennyt. Hän itki ja nauroi vuorotellen. Toisillakin prinsessoilla oli huolensa, vaikka he eivät niistä puhuneet.
Kukaan heistä ei kuitenkaan ollut niin onneton kuin kuningas. Tämä kertoi, että isänsä jo lapsena oli vihannut häntä ja että hän oli ollut vähällä menettää kruunansa; nyt punottiin juonia hänen turmioksensa.
Hänen vihollisensa olivat liittoutuneet paholaisen kanssa; hän oli pahojen henkien ympäröimä, jotka olivat tavalla tai toisella päättäneet tuhota hänet; hän oli alituisessa taistelussa niitä vastaan, eikä kukaan auttanut häntä.
Oppimaton Kaarina, joka ei ollut saanut mitään kasvatusta, kuunteli hämmästyksellä ja kauhulla hänen kertomuksiansa. Miten olisikaan hän voinut erottaa todellisuutta sairaalloisten aivojen luomista mielikuvituksista.