Kuningas Eerik kirjoitti itse Ruotsin rahvaalle kuninkaallisen majesteetin onnesta ja voitoista.
Hän alkaa kertomalla niistä liioitelluista huhuista, joita oli liikkeellä tanskalaisten maahan karkauksesta, mitenkä he muka olivat raivanneet itsellensä tien rajan yli Ruotsiin, niin leveän, että sitä voi kulkea viisitoista miestä rinnakkain.
Sentähden sanoi kuningas itse matkustaneensa sinne ja huomanneensa eripuraisuutta ja tauteja laivastossa sekä Ölannin tanskalaisten hävittämäksi.
Sitten oli kuningas lähettänyt Åke Bengtinpoika Ferlan edeltäpäin ja sen jälkeen itse hyökännyt koko sotavoima Haan Blekingeen, missä talonpojat olivat niin vimmattuja, että hirttivät jäljellejääneitä ruotsalaisia huoveja ja ratsumiehiä haarniskoineen miekkoineen puihin, jonkatähden kuningas määräsi, että Lyckebyn ja Rottnebyn välillä kaikki oli surmattava ja poltettava, ja siihen Jumala antoikin onnea niin, että tiellä ja metsässä tapettiin tuhansittain ihmisiä.
Silloin lankesivat talonpojat hänen jalkoihinsa, pyysivät armoa,
lupasivat uskollisuuttansa ja apuansa sekä antoivat panttivankeja,.
Sitten kun Lyckebyn linna oli valloitettu, määrättiin Kaarle
Holgerirpoika maaherraksi.
Kuningas vetäytyi sotapäällikköineen Rottnebyn kaupungin luo, jonka miehistöä ja porvaristoa vaadittiin antautumaan.
Nämä vastasivat korskeasti ja ivallisesti käskien kuninkaallista majesteettia vetäytymään Helmstadin luo, missä hän ennenkin oli osoittanut urhoollisuuttansa.
Tästä kuningas kiivastui niin, että tahtoi väkivalloin pakottaa heidät antautumaan.
Sotaväki tarjoutui hyökkäykseen, ja arvalla määrättiin, mitkä osastot ensiksi lähtisivät liikkeelle.
Alku ei onnistunut, vaikka kuningas olisi kuinka paljon heitä rohkaissut, mutta lopulta Gudmund Olavinpoika huoveineen nousi valleille ja, muut seurasivat jäljessä. Surmaaminen yltyi niin hirmuiseksi, että vesi virrassa oli veripunaista. Viholliset olivat niin typerryksissään, että heitä pistettiin kuoliaaksi kuin villisikoja.