Samassa avautuivat ovet ja Yrjö Pietarinpoika astui sisään saksalaisen ratsumiesjoukon seuraamana.
Hänen pöhöttyneet kasvonsa olivat tavallista punakammat, ja hänen pienet, tirkistävät silmänsä kiilsivät ilkeästi hänen katsoessaan uhriansa.
"Miksi tulette niin mieslukuisina?" kysyi tämä.
"Te saatte valita, herra Niilo", kirkui Yrjö. "Joko saavutte Tukholmaan olkikruunulla kruunattuna kuormakonilla ratsastaen häpeällisessä kulkueessa tahi vastaatte oikeudessa kaikkiin niihin syytöksiin, joita minä kuninkaan puolesta teen teitä vastaan, ja kärsitte sen rangaistuksen, jonka tuomioistuin teille näistä määrää!"
"Minä luonnollisesti vaadin laillista tutkintoa ja tuomiota", vastasi
Niilo tyynesti ja arvokkaasti.
Tuo roisto oli ehkä luullut, että ritari heti lankeaisi hänen jalkoihinsa. Veristävin silmin hän kääntyi sotamiehiin ja käski heidän asettua kahteen riviin, jotta vanki saisi kulkea heidän välissään.
Kauhistuneina olivat Sturen palvelijat kiiruhtaneet sinne, kalmankalpeita kasvoja näkyi ovessa, kaikki olivat kuin kuolontuskissa siitä, mikä tulisi heidän rakkaan herransa kohtaloksi.
Mutta tämä näytti tyyneltä, joskin kalpealta; hän hymyili heille lempeästi ja käski erästä tuomaan hänen hattunsa.
"Lautakuntaan!" kirkui prokuraattori, ja jono lähti liikkeelle.
Perille päästyä hän käski huovien vartioida ovea; ketään vierasta ei saanut olla saapuvilla.