Sitten alkoi kulkue liikkua Eteläportilta Rautatorille.
Molemmin puolin oli asetettu huoveja.
Edellä kulki pitkä jono kerjäläisämmiä ja puolialastomia lapsimukuloita kaksittain ja torviin puhaltaen. Näiden jälkeen tuli vanha, valkea hevoskoni vetäen halkorekeä, johon oli latvastaan kiinnitetty kaksi kuusennärettä niin, että tyvet laahasivat perässä. Nämä muka lakaisivat katua kavaltajalle.
Mutta kaikista ikkunoista ja luukuista tirkisteli kalpeita, kauhistuneita kasvoja.
Lähinnä seinävieriä tunkeili tuijottavia ihmisjoukkoja; muutamat surkuttelivat, toiset itkivät, tuskin oli ketään, joka olisi ivaillut.
Entä itse tämän ansaitsemattoman häväistyksen uhri?
Hän istui liikahtamatta kurjan konin selässä, hiukset hajallaan, kasvot kalmankalpeina. Hänen silmänsä olivat melkein tavallistansa suuremmat, ja surullisen vakavasti hän katseli ympärilleen.
Nenästä vuoti verta vahvasti; sitä tippui kaulukselle ja siitä rinnoille.
Oli jotakin niin syvästi vaikuttavaa tässä näyssä, että ympäriltä alkoi kuulua itkua ja nyyhkytyksiä.
Sieltä kuului hiljainen sorina… se kasvoi.