"Ja tulisi päätänsä lyhyemmäksi…"
"Hyi noita sotamiehiä!"
"He ovat saksalaisia!"
"Sen kyllä huomaa!"
"Tule, rientäkäämme jäljessä, niin saamme nähdä mitenkä se päättyy!"
Ja niin lähdettiin.
Kyynelsilmin ja voivotellen seurasivat Sturen palvelijat herraansa.
Eräs palvelijoista oli vihdoinkin saanut käsiinsä hänen hattunsa. Hän saavutti kulkueen ja lupaa pyytämättä, rangaistusta pelkäämättä hypähti hevosen selkään, painoi hatun rakastetun herransa päähän, työnnettyänsä ensin hänen hiuksensa pois otsalta, pyyhki veren hänen kasvoiltaan ja suuteli nopeasti hänen takkinsa hihaa.
Kaikki tapahtui niin äkkiarvaamatta ja nopeasti, että palvelija jo seisoi maassa, verinen nenäliina kädessä, ennenkuin pyövelit olivat ehtineet ajatellakkaan estää hänen yritystään.
Silmänräpäyksen kestävä liikutus näkyi ritarin kasvoilla; hänen silmäkulmissaan kimalteli jotakin, mutta hetkisen kuluttua ei sitä enää näkynyt.
Nyt oli kulkue saapunut Rautatorille.