Yksi ystävä hänellä oli, jota perkeleet eivät voineet ottaa häneltä; heillä ei ollut mitään valtaa Kaarinaan. He häpesivät häntä ja piiloutuivat häneltä. Hän oli itse nähnyt sen. Yrjökin pelkäsi häntä, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan.
Hän halveksi kaikkia muita naisia. Menisikö hän naimisiin Kaarinan kanssa? Olihan hänellä säätyjen suostumus ottaa puolisokseen kenen tahtoi.
Silloin ei pahoilla hengilläkään olisi enää valtaa häneen. Kaarina pitäisi ne kyllä loitolla.
Miten iloiseksi Kaarina tulisikaan! Menisikö hän heti sinne? Kohta pakenivat kaikki surulliset ja synkät ajatukset; oli kuin olisi tullut sydäntalvesta keskelle kesää.
Kaarina piti tyttöä sylissään. Nähdessään kuninkaan hän hypähti ylös ja heittäysi hänen jalkoihinsa.
"Älä anna niiden ottaa lastamme meiltä pois!" huudahti hän kyynelsilmin.
Kuningas horjui kauhistuen taaksepäin. "Ottaa lastamme…
Sigridiämme", änkytti hän.
Kaarina näki, miten liikutettu kuningas oli; hän hillitsi itsensä, nousi ja talutti kuninkaan sohvaan. "Istu", sanoi hän, "minä sanon…"
"Kuka se on, Kaarina, joka uhkaa lapsemme henkeä?" kysyi hän kuiskaten ja pidättäen hänet luonansa.
"Ei kukaan nykyään", vastasi hän, "mutta ehkäpä vastedes; sehän olisi vain oikeudenmukainen kosto, kuningas Eerik!"