On otettava huomioon, että nämä aseet itsekukin ovat renkaita siinä ketjussa, joka alhaaltapäin pyrkii lähenemään korkeutta. He ovat saaneet vapaan tahdon ja voivat sentään tulla tylsiksi välikappaleiksi, jotka suuri työnjohtaja heittää romuläjään; terävät kaksiteräiset hän pakottaa, tahtokootpa he sitten hyvää tai pahaa, heidän tietämättään toimimaan palveluksessaan.
On niitä, joissa on myrkkyä ja sappea; heidän on aikoinansa hävittäminen toinen toisensa. On myöskin rakastavaisia, uhrautuvaisia. Näistä hän on sanonut, että missä heitä kymmenen on koolla, siellä hän heidän tähtensä armahtaa koko kansan.
Arkkipiispa Laurentius Pietarinpoika oli yksi näitä Herran uskollisia.
Väsymättömästi hän työskenteli evankeelisen kirkon menestykseksi, vaikka hiljaa ja sävyisästi, niinkuin mestarinsakin ennen häntä.
Hänen vakaa uskonsa oli, että Herra yksin kasvun antaa; sentähden hän teki työtä kärsivällisesti ilman muuta kunnianhimoa kuin hyvän omantunnon todistus Jumalan edessä.
Hän oli taipuvainen ja myöntyväinen niin kauan kuin korkeita totuuksia ei ahdistettu, mutta hän osoittautui väistymättömäksi taistelijaksi, kun niiden puolustaminen oli kysymyksessä.
Uskonpuhdistustyö ei ollut vielä läheskään lopussa. Ainoastaan muutamat harvat olivat tulleet jonkinlaiseen vakaumukseen; epäilyksiä lenteli kuin jääkipinöitä ilmassa, ja ne sattuivat lukemattomiin haavoittaen heitä.
Kaikkialta esitettiin kirkollisia kysymyksiä, toinen toistaan vähäpätöisempiä.
Mainitkaamme vain yksi esimerkki. Baijerin arkkiherttua Maksimilian II kutsui valtiopäivät Regensburgiin 1602, ja siellä käsiteltiin opinkysymyksenä, heiluttiko Tobiaan koira häntäänsä seuratessaan herraansa.
Evankeeliset arvelivat, että voi tulla autuaaksi, vaikkei pitänytkään sitä uskonkappaleena; katoliset sitävastoin uhkasivat iankaikkisella kadotuksella jokaista, jolla oli pieninkin epäilys siitä. [Sügenheim, Geschichte der Jesuiten.]