"Ettekö te ole Rooman opin perustukselle rakentaneet omaanne?"
"Me olemme ottaneet pyhän raamatun ojennusnuoraksemme, kun te olette tärvelleet uskonnon turhanpäiväisillä menoilla, tehneet itsellenne epäjumalia puusta ja kivestä, ylentäneet köyhiä syntisiä ihmisiä pyhimyksiksi ja lopuksi keksineet hyötyä tuottavan kiirastulen, jonka avaimet ovat paavin hallussa ja josta hän hälisevää korvausta vastaan vapauttaa muutamia."
"Ainoastaan entisen ystävyytemme tähden voin enää sietää solvauksiasi", huudahti Warden tehden ristinmerkin.
"Nyt niinkuin silloinkin sanon ajatukseni suoraan", jatkoi Laurentius; "nyt niinkuin silloinkin kysyn sinulta, eikö rukous ole voimakkaampi ase kuin kabbalistinen taikatemppu?"
"Ristinmerkki tekee pahat henget aseettomiksi", huudahti apotti kiihtyvällä lämmöllä; "se on meidän pyhä lunastusmerkkimme, eikä ole syytä sanoa sitä taikatempuksi."
"Siinä tapauksessa olisi sitä kannettava sydämessä eikä sormilla tehtävä tyhjään ilmaan. Muuten on siinä säilynyt yhtä vähän mitään jälkiä lunastuksesta kuin se ihminenkään tulee paremmaksi, joka uskoo ja hyvien töiden asemesta luulee voittavansa autuuden jokapäiväisillä polvistumisilla, vaikutuksettomilla ristinmerkeillä ja muilla semmoisilla."
"Hupsu!" keskeytti Warden. "Ennemmin voisit seulalla tyhjentää valtameren kuin järjelläsi käsittää pyhien merkkien voiman."
"Minä en koe takkaan mitata niitä järjelläni", vastasi Laurentius, "vaan sen pyhän sanan avulla, joka on jalkaini kynttilä ja joka kaikista virvatulista ja inhimillisistä lisäyksistä huolimatta aina osoittaa oikean tien kirkkaalle, samentumattomalle lähteelle jokaiselle, joka todella sitä etsii."
Hän oli pannut kätensä ristiin ja kohottanut silmänsä, ikäänkuin olisi ylhäältä poiminut ne sanat, joita lausui.
Apotti katseli häntä hetkisen. Olipa aivan kuin olisi heidän paraita tunteitaan sillä hetkellä kosketettu, mutta tämä vaikutus ei ehtinyt pukeutua sanoiksi, sillä samassa kuului melua pihasta.