Laurentius määräsi, että Didrikin tuli käydä niiden aineiden luennoilla, jotka häntä paraiten miellyttivät, sillaikaa kuin hän itse työskenteli tarkastellen ystävänsä jälkeenjättämiä papereita.
Nuorukainen noudattikin ensi päivinä määräystä uskollisesti.
Mutta oltiin heinäkuussa. Luonto oli kukkeimmillaan, metsä viettelevä, Didrik 19-vuotias ja hyvin taitava metsämies.
Aterioitaessa Anna rouvan luona istui pöydässä häntä vastapäätä aivan nuori, hienohipiäinen ja kirkassilmäinen tyttö.
Tämä loi silmänsä häneen joka kerta, kun isä tahtoi saada tarkempia tietoja siitä, millä luennoilla hän oli käynyt, ja nauroi samalla halveksivasti.
He eivät olleet juuri koskaan puhuneet keskenään. Didrik tiesi, että tytön nimi oli Anima, mutta ei mitään muuta; Anima ei häntä miellyttänyt.
Mutta tuo halveksiminen harmitti häntä; hän päätti, että tyttö sai maksaa sen.
Eräänä päivänä jälkeen puolisen, kun Laurentius oli Anna rouvan seurassa heti palannut työhönsä, jäi Didrik ruokahuoneeseen, jossa Anima työskenteli pöydän korjaamisessa.
Hän istuutui hiljaa ja katseli Animaa ollen ymmällä, miten päästä alkuun.
"No, miksi ette auta minua?" kysyi Anima mennessään hänen ohitsensa.