Tavallisuuden mukaan oli hänellä Didrik seurassaan, ja molemmat otettiin sydämellisesti vastaan.
"Minä olen odottanut teitä", sanoi Anna Laurentiukselle. "Isäni piti teitä suuressa arvossa ja halusi nähdä teitä; kun hän näki toiveensa turhaksi, sulki hän itse paroniansa ja jätti avaimen minulle sanoen: 'Laurentius Pietarinpoika aukaiskoon sen, hän yksin järjestäköön paperini.'"
Näin sanoen hän antoi piispalle avaimen ja osoitti pientä piironkia, joka oli paksulla mustalla verholla peitetty.
Anna otti peitteen pois; sen alta tuli esiin todellinen veistotaidon mestariteos.
"Isäni sai tämän lahjaksi Nürnbergin kaupungilta", sanoi hän, "ja hän on testamentannut sen teille, mutta minä toivon, että te täällä minun asunnossani tarkastatte sen sisällyksen ettekä kiellä minua olemasta läsnä siinä."
Piispa hämmästyi suuresti ja sanoi kaikessa noudattavansa Anna rouvan toivomuksia.
Tämä halusi, että hän poikineen muuttaisi hänen luoksensa, mutta piispa ei tahtonut siihen suostua.
Majala, johon he olivat asettuneet, oli aivan lähellä, ja ruotsalaisemme arvelivat nytkin jo käyttävänsä väärin hänen kovin suurta vierasvaraisuuttansa suostuessaan syömään kaikki ateriansa hänen luonaan.
"Anna rouva", kuten hän itseään nimitti, oli erään professori Reuchlinin leski, mutta hän ei puhunut koskaan miesvainajastaan; isän nimi oli hänen ilonsa ja ylpeytensä.
Hänen avioliittonsa oli ollut lapseton, mutta hän oli ottanut huoneeseensa ja huolenpitoonsa erään miehensä kaukaisen sukulaisen.