Sanottu ja tehty; matka viivähti kyllä täten, mutta päämaali läheni kuitenkin, ja ainoana huomautuksena siitä, että heidän jälkiään etsittiin, oli se, että Trebbinin ja Jüterbogkin kaupunkien välillä postivaunussa, jossa he matkustivat, kyseltiin ja tiedusteltiin, oliko matkalla näkynyt kolmea ratsastajaa, joista yksi oli vanhempi ja kaksi nuorempaa.
Kun kysymykseen oli annettu jyrkästi kieltävä vastaus, jatkettiin matkaa, ja matkustajamme loivat vain merkitsevän silmäyksen toisiinsa.
Vihdoin he saapuivat Wittenbergiin, ja kaikki matkan vaivat olivat unohtuneet.
He asettuivat paraaseen ravintolaan ja päättivät ensin tutustua kaupunkiin, ennenkuin ryhtyivät siihen toimeen, joka oli matkan varsinainen tarkoitus.
Laurentiusta huvitti suuresti näytellä pojalleen kaikkia niitä paikkoja, missä hän entiseen aikaan oli oleksinut. Hän kävi luentohuoneissa ja näki vanhoja ystäviä, joita hän enää vain nimeltä tunsi, mutta joiden kanssa hänellä ei ollut halua uudistaa tuttavuutta.
"Me emme sopineet ennen yhteen, nyt sopisimme vieläkin vähemmän", sanoi hän.
Noin viikon kuluttua, kun tämä ylimalkainen tutustuminen oli suoritettu, sanoi Laurentius pojalleen: "Täällä on monta hyvää siementä, mutta Herra yksin antaa kasvun; nyt haluan nähdä, mitä vanha ystäväni on testamentannut minulle."
Melankton oli jättänyt jälkeensä pojan ja tyttären; ensinmainittu oli hiljainen uneksija, joka kulutti aikansa opinnoissa, joista ei koskaan tullut mitään valmista.
Laurentius näki hänet melkein joka päivä jollakin luennolla. Ulkonäöltään hän muistutti hyvin paljon isäänsä, mutta hänellä ei ollut juuri rahtuakaan sitä tarmoa, jota oli ollut isässä.
Tytär oli äskettäin jäänyt leskeksi. Hänen haltuunsa sanottiin isän jättäneen kaikki tärkeimmät paperinsa, ja häntä lähti Laurentius tapaamaan.