Mutta vielä sen jälkeenkin vaati tapa ankaraa erilläänpysymistä, eivätkä prinsessat näyttäytyneet ennen kuin puolen vuoden kuluttua, Eerikin kruunauksessa.
Nämä kymmenen kuukautta eivät olleet vaikuttamatta heidän kehitykseensä.
Saksin nuori herttua toivoi saavansa mitä pikimmin viedä Sofian kotiinsa morsiamenaan, mutta siihen tarvittiin Eerikin ja etupäässä prinsessan oma suostumus. Naisen oikkuko vai mikä lie ollut syynä, ehkäpä isän kuolema, mutta prinsessa oli melkein välttänyt herttuaa, ja joskin tämä voi arvata syyn siihen, niin oli nyt kysymyksessä hänen suosionsa uudestaan-saavuttaminen. Rikkaampaa puolisoa hän ei voinut saada, ja sitäpaitsi oli nuori neiti kaunotar, jota kannatti kylläkin tavoitella.
Maunu herra oli kyllä aikansa kuluksi rakastunut kauniiseen porvaristyttöön ja varomattomuudessaan uskonut onnensa salaisuuden prinssi Eerikille. Tämä, joka oli ainainen lörpöttelijä, oli sisariensa läsnäollessa laskenut leikkiä herttuan pienestä harha-askeleesta ja saanut hänet takertumaan.
Sofian salamoiva katse oli ollut kylliksi ilmaisemaan herttualle hänen vastenmielisyytensä, ja siitä päivästä asti oli prinsessa hänelle kylmä ja vieras.
Tämä tapahtui vanhan kuninkaan vielä eläessä, ja Maunu herrasta oli käsittämätöntä, että hän voisi olla pahoillaan tuommoisesta pikkuseikasta.
Nyt piti kuitenkin hänen suosionsa jälleen voitettaman, ja se voisi ehkä helpoimmin käydä laatuun koettamalla karkoittaa ikävyyttä siinä yksitoikkoisessa elämässä, johon luostarimainen yksinäisyys hovisuojissa nyt pakotti nuoret prinsessat.
Turhaan herttua vaivasi ajatuskykyänsä keksiäkseen jotakin huvituskeinoa, joka ei loukkaisi niitä tapoja, joita niin suuren surun aikana oli noudattaminen; hän ei keksinyt sellaista.
Onneksi näytti useilla olevan sama ajatus, sillä italialainen valtiomies signor Bellini kääntyi eräänä päivänä herttuan puoleen kysyen, eikö olisi jotakin tehtävä prinsessain huvittamiseksi.
"Voitteko ehdottaa jotakin?" kysyi tämä.