Urut soivat juhlallisen riemuisesti, ja suuri, sulosoinnukas, näkymätön kuoro yhtyi seurakunnan kanssa laulamaan ylistysvirttä.
Miten toisin olikaan nyt!
Seitsemän, kahdeksan vanhaa miestä astui kiirehtien toinen toisensa jälkeen rappiolla olevan kuorin läpi pääalttarin ääreen. He näyttivät surun ja pelon valtaamilta.
Uusi apotti sen sijaan kävi vakavin, juhlallisin askelin; hänen olennossaan oli jotakin tyyntä ja rohkaisevaa.
Nyt hän seisoi paljain jaloin vanhan tavan mukaan ja paimensauva kädessään pääalttarin rappeutuneilla portailla.
Sormus ja jalokivillä koristettu hiippa olivat joutuneet ryöstäjäin saaliiksi.
Ei ketään aatelisia ollut saapuvilla kunnioitustaan osoittamassa, ei yhtään piispaa läsnä vihkimistilaisuudessa.
Kiirehtivin ja hätäilevin juhlamenoin jouduttivat harvat jäljellä olevat veljet toimitusta antaen uudelle apotillensa rauhansuutelon hengellisen kunnioituksensa osoitteeksi.
Senjälkeen pidettiin kiireimmiten messu, ja pappi, joka toimitti alttaripalvelusta, taukosi vähänväliä kuuntelemaan. Eikä hän syyttä tehnytkään sitä, sillä hymnin paussien aikana kuului kummallista ääntä ensin etäämpää, sitten yhä lähempää ja lopuksi aivan kirkon muurien juurelta hämmentäen hälinäänsä täydelleen niiden äänet, jotka sisällä toimittivat hartauttansa.
Ulkoa kuului metsästystorven törähdyksiä miten milloinkin, ilman keskinäistä yhteyttä; sieltä kuului kulkusten kilinää, rumpujen pärinää, säkkipillien vinkunaa, symbaalien räminää ja vuoroin nauravan, vuoroin uhkaavan kansanjoukon huudahduksia.