"Tulkaa, tulkaa! Kauhu on täällä täyttävä sydämenne." Tuskaisesti kiirehtien sulki ja lukitsi vartija portin sekä vei heidät sitten useiden pimeiden ja kiemurtelevien käytävien läpi jupisten:
"Ei kuulu kellojen soittoa, ei pidetä juhlallisia messuja eikä aukaista portteja, ja isät piiloutuvat."
"Eikö täällä valita uutta apottia?" tiedusteli Anima. "Kukapa rohkenisi ottaa tuon toimen vastaan, kuka, kuka?"
Vielä aukaistiin pieni ovi, ja he olivat kirkossa. "Piiloutukaa tänne", sanoi ukko, "veljet tulevat pian ja minä heidän etunenässään. Tässä kunnianarvoisessa talossa ei ole ketään, joka voisi pitää huolta kaikista virkatoimista, paitsi vanhaa ukkoraiskaa!"
Hän kiiruhti pois, ja Didrik lähti lähemmin tarkastelemaan kirkkoa.
Se oli suuri ja holvikattoineen; luultavasti se oli rakennettu neljännentoista sataluvun alkupuolella. Mutta kaikki kuvat olivat sieltä ryöstetyt, pirstaleita vain makasi siellä-täällä huiskin-haiskin; miekkoja ja keihäitä, jotka ennen olivat koristaneet vainajien kilpiä, oli penkeillä ja lattialla.
Hurskaat pyhiinvaeltajat olivat koristaneet suojeluspyhäinsä alttareita kallisarvoisilla koristuksilla ja lahjoilla. Nämä olivat osittain viedyt pois, osittain revityt maahan, ja itse pyhimyskuvat viruivat kädettöminä ja jalattomina lattialla kumoon heitettyinä, kalleudet ryöstettyinä.
Raastaminen oli tapahtunut jo muutamia kuukausia sitten, mutta munkit olivat niin perin-pohjin kadottaneet rohkeutensa, etteivät olleet kyenneet korjaamaan kirkkoa edes kutakuinkin säädylliseen kuntoon.
Uuden apotin valitseminen oli ennen ollut kirkon suurimpia juhlia.
Semmoisissa tilaisuuksissa aukaistiin ovet selkiselälleen, ja uusi apotti näyttäytyi täydessä loistossaan, sormuksineen, hiippoineen ja messupukuineen. Harmaahapsiset lipunkantajat ja nuoret kuoripojat kävivät hänen edellään pitkän munkkijonon häntä seuratessa.