Pyhän Maarian luostari oli puolen penikulman päässä Ruppinista.
Tiellä lähellä sitä oli kumossa risti, joka aikoinaan oli ollut suuri ja komea, mutta nyt oli vain muodottomana möhkäleenä, josta kappaleita oli hakattu irti, viety pois ja käytetty hyvinkin halpa-arvoisiin tarkoituksiin.
"Katsohan, tuollaista hävitystä!" kuiskasi Anima osoittaen puoleksi revittyä luostaria.
Suuri osa siitä oli raunioina; tuli oli tuhonnut pitkän rivin munkkikammioita puhkoen auki niiden seinät, ja ainoastaan ulkomuurien vahvempi rakenne oli voinut rajoittaa sen hävitystyötä.
Vain apotin asunto luostarin oikeassa sivustassa näytti asuttavalta, ja Anima kuiskasi seuralaiselleen, että jäljellä olevat munkit asuivat siinä.
Mutta puutarhat ja pylväskäytävät olivat kaikki rappiolla ja raastettuina.
Ikäänkuin toisiaan kartellen kuljeksi kummallisia haamuja yltympäri.
Pääportti oli pönkitetty kiinni, ja Anima vei seuralaisensa eräälle syrjässä olevalle pikkuportille, jolle kolkutti hiljaa kolmasti.
Eräs vanha näivettynyt ukko aukaisi sen melkein kohta ja tuijottaen
Animaan puhkesi itkuun sanoen: "Rakas, kadotettu lapsi!"
"Tänne tuodaan illalla Olavi Krummelta paljon hyvää tavaraa", sanoi
Anima; "hänen tähtensä täytyy teidän laskea meidät sisään."