Naamassa oli nenä eniten huomiota herättävä; se oli tavattoman pitkä ja yhtä täynnä näppylöitä kuin lakki koristeita.
Hupsu-apotin seurueena oli samoin luostarin virkailijoiden irvikuvia.
He seurasivat esimiestänsä säännöllisessä kulkueessa, ja nyt kaikui portti kumeista iskuista, samalla kuin kovaäänisesti huudettiin, että se oli heti aukaistava.
Kaikki vastustus oli turhaa, ja korkea-arvoisen isän viittauksesta meni portinvartija aukaisemaan jykeviä salpoja. Kansanjoukko syöksyi sisään. Siinä oli sekä miehiä että naisia kummallisesti puettuina; muutamilla oli hevosen pää ja häntä, toiset esiintyivät lohikäärmeinä, susina tai kettuina, monet olivat vain noenneet naamansa ja kääntäneet takkinsa nurin. Kaikki tuo oli siihen aikaan hyvin tavallista ja suosittua markkinakujeilua.
Koko joukko rupesi nyt huutamaan: "Tehkää tilaa, tehkää tilaa arvoisalle isälle, Epäjärjestysritarikunnan oppineimmalle jäsenelle, tehkää tilaa hänen ylhäisyydelleen hupsu-apotille!"
Melu alkoi uudelleen, pojat kiljuivat ja ulvoivat, miehet nauroivat ja huusivat, naiset kirkuivat ja matkivat kanoja ja ankkoja; villipedot vonkuivat, lohikäärmeet sähisivät ja sihisivät, hevoset hirnuivat, nousivat pystyyn ja potkivat, muut hyppivät ja poukkoilivat polkien kivilattiaa raudoitetuilla kenkiensä koroilla, niin että säkenet sinkoilivat.
Se oli korvia vihlovaa, silmiä huikaisevaa sekamelskaa.
Kuka voikaan ihmetellä, että munkkiraukat, jotka tiesivät tuon kaiken lähinnä tarkoittavan juuri heitä, olivat aivan kauhun vallassa.
He katsoivat apottiinsa. Voisiko hän pelastaa heidät, jos tuo törkeä kujeilu muuttuisi mieskohtaiseksi hätyyttämiseksi?
Tämä ei näyttänyt itsekään tietävän miten menetellä. Nopeasti hän astui muutamia askeleita alaspäin ja lausui sitten äänellä, joka mahtavasti kaikui kautta kirkon: