"Onko sopivaa, onko kunniallista noin pilkalla ja ivailulla käydä ahdistamaan muutamia vanhoja miehiä, joilta pitkät ajat olette saaneet lohdutusta ja apua ja joiden ainoana toivomuksena on saada rauhassa kuolla sen kodin raunioiden keskessä, joka kauan aikaa on ollut heidän omansa? Ettekö voi käsittää, että he joka päivä rukoilevat tulla kutsutuiksi pois täältä, ennenkuin taivaallinen valo on sammunut ja maa on vaipunut ikuiseen pimeyteen.
"Me emme ole kohottaneet hengen miekkaa teitä vastaan kostaaksemme maallisia vainoamisia. Te olette hävittäneet meidän omaisuutemme, melkeinpä ryöstäneet meiltä jokapäiväisen leipämme, emmekä me ole koskaan rukoilleet salamaa taivaasta musertamaan teitä. Me pyydämme teiltä vain, että annatte meidän elää ja kuolla tässä vanhassa, rakkaassa, puoleksi poltetussa kirkossa, rukoillen Jumalaa, pyhää neitsyttä ja siunattuja pyhimyksiä teidän ja omien syntiemme anteeksisaamiseksi ja rauhassa moisilta ilveilyiltä ja solvauksilta, jotka vain lisäävät kiviä ennestäänkin raskaaseen kuormaan."
Tämä oli niin toisenlaista kuin mitä oli odotettu, että vaikutus oli kerrassaan ihmeellinen.
Hälinä taukosi, ihmiset katselivat toisiaan, kauempana olevat hiipivät ulos, lähinnä seisovat seurasivat jäljessä. Muutamat koettivat kyllä uudistaa entistä melua, mutta heidät pakotettiin vaikenemaan.
Parissakymmenessä minuutissa oli kirkko tyhjä.
"Sulkekaa portit", käski apotti.
Se tehtiin, ja portinvartijan viittauksesta hiipivät myöskin Anima ja
Didrik pois.
"Älkää unohtako hyvää lupaustanne", kuiskasi luostaripalvelija
Animalle heidän mennessään.
"Luottakaa siihen, että silloin saapuu myöskin muutama pullo hyvää viiniä apotille", vastasi Anima.
"Mikä miehevä mies!" virkkoi Didrik.