"Kysykää ruotsalaista Didrik Pederssonia."
"Minä lähden sinne heti."
"Nyt tiedän ainakin missä hän on", ajatteli Anima; "olisipa kumma, jos en voisi päästä sinne."
Sanoimme, että piispa nukkui sikeästi, mutta hänen unensa ei tullut pitkäksi.
Hän havahtui huomatessaan, että vuode, jossa hän lepäsi, vaipui vähitellen aina syvemmälle ja syvemmälle ja että häntä laskettiin alas ties mihin.
Vaikka kaikkea mahdollista varovaisuutta oli noudatettu, kuuli hän kuitenkin nuorien ja väkipyörien hiljaista kitinää, ja kun hän hapuillessaan ympärilleen ei tavannut käsiinsä mitään esinettä, arvasi hän, että vuode oli seisonut laskuluukulla, jota nyt hinattiin alaspäin, ehkäpä kellariin.
Piispa tunsi tuskaa, joka tällaisissa tapauksissa on hyvinkin luonnollista. Hänellä ei ollut mitään syytä toivoa, että näin kummallisesti alkanut seikkailu päättyisi onnellisesti.
Mutta hänen pelkonsa oli rohkean miehen varovaisuutta; sentähden hän säilytti mielenmalttinsa siinäkin suuressa vaarassa, johon nyt oli joutunut.
Hänen aikomuksensa oli hypätä ylös ja asettua puolustautumaan heti, kun oli tullut vakavalle pohjalle.
Vaikka hän ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin vielä voimakas ja notkea, ja kamppailu olisi käynyt kylläkin ankaraksi.