Mutta samassa kuin vuode koski pohjaan, tunsi hän voimakasten käsien tarttuvan itseensä, ja hänet sidottiin vahvasti köysiin, jotta hän ei kyennyt liikuttamaan kättä eikä jalkaa.
Kaikki tämä tapahtui mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mitähän sitten tuli seuraamaan?
Hän ei voinut muuta kuin kääntää päätänsä puolelle ja toiselle, ja pian hän ilokseen huomasi valon välkettä, vaikka etäämpää.
Eräs henkilö tuli naamioituna hänen luokseen, aukaisi hänen takkinsa ottaen häneltä ne paperit, jotka hänellä oli mukanaan.
Hän ei edes huolinut tehdä vastaväitteitä. Mitäpä se olisi hyödyttänytkään?
Mutta sydämessään hän kiitteli Animan viisautta. Melanktonin paperit ainakin olivat hänen toimestaan pelastuneet.
Sitten hän kiinnitti huomionsa hajanaisiin valoihin, jotka toisinaan näyttivät suoraan lähenevän, toisinaan käyvän toistensa ohi.
Luonnollisena johtopäätöksenä tästä kaikesta täytyi olla, että hän oli joutunut kutakuinkin laajaan maanalaiseen holviin.
Valoilmiöiden luku lisääntyi, ja pian näkyi, että ne olivat tulisoihtuja, joita mustiin viittoihin kääriytyneet henkilöt kantoivat. Kauhtanainsa kaulukset he olivat käärineet tiukkaan päänsä ympäri peittääkseen kasvonsa.
Toimenaan näytti heillä olevan huoneen mittaaminen samalla kuin he hyräilivät hautausvirttä.