Muistot ja ajatukset vaihtelivat Laurentiuksen sielussa, ja yhtäkkiä valkeni hänelle, että hän tuli asetettavaksi jesuiitta-tuomioistuimen eteen.
Hän oli antanut synninpäästön kuolevalle vaimolle, mutta etenkin olihan hänen avomielisesti puhuessaan Jaakko Wardenin kanssa siinä ollut läsnä todistajakin ja tämä todistaja oli hänen leppymätön vihamiehensä.
Tämä Bellini, jolta hän oli riistänyt Ruotsin hovin suosion ja joka nyt oli saanut hänet valtaansa, eiköhän hän kostane?
Mutta sillä aikaa kuin hän ajatteli näitä asioita, jotka olivat omansa saattamaan alakuloiseksi, ja valmistautuessaan siihen, ettei tulisi saamaan osalleen minkäänlaista oikeutta, päätti hän kuitenkin pysyä rohkeana ja puolustautua niin hyvin kuin voi.
Hän tiesi, että näillä kauheilla tuomareilla, jotka eivät mitenkään olleet vastuunalaisia, oli omat periaatteensa oikeasta ja väärästä. Sitäpaitsi oli uskonpuhdistus jo edistynyt niin pitkälle, että Ruotsin kirkon ensimäisen miehen ahdistamisen ei pitänyt olla aivan vaaratonta.
Sillä välin olivat nuo mustat haamut kokoontuneet. Useita tulisoihtuja sytytettiin, ja Laurentiukselle selvisi pian asema täydelleen.
Melkein keskellä salia oli alttari.
Sen takana oli kaksi mustalla veralla verhottua penkkiä.
Kumpaisellakin istui huolellisesti kauhtanoihinsa kääriytyneitä henkilöitä, mutta oikeanpuoleisella penkillä oli heitä vähemmän, he olivat luultavasti korkeampiarvoisia.
Paitsi tuomareita, jotka istuivat penkeillä, seisoi yltympäri alempiarvoisia eli niinsanottuja lautamiehiä, joiden tehtävänä näytti olevan ovien vartioiminen ja tuomarien käskyjen toimeenpaneminen.