Alttarilla oli ristikahvainen miekka, jota pidettiin kristillisen lunastuksen pyhänä vertauskuvana.
Tuskin oli piispamme ehtinyt tarkastella näitä kaikkia, ennenkuin keskimäisenä oikeanpuolisella penkillä istunut henkilö, joka luultavasti oli oikeuden puheenjohtaja, nousi, pani kätensä miekalle lausuen kovalla äänellä valankaavan, jossa tuomarin velvollisuudet luetellaan, ja jonka muut tuomarit ja lautamiehet toistivat hänen jälkeensä syvänä, kumeana hyminänä.
Senjälkeen kääntyi puheenjohtaja läsnäolijoihin kysyen, miksi tuo mies tuolla edempänä sidottuna ja avuttomana makasi heidän edessään.
Vasemmalta penkiltä nousi yksi tuomareista sanoen olevansa syyttäjä.
Suurimmaksi hämmästyksekseen luuli Laurentius tuntevansa mestari
Ingelin äänen.
"Tuokaa vanki esiin asianmukaisesti sidottuna", käski puheenjohtaja.
Kuusi miestä tarttui heti vuoteeseen kantaen sen alttarin ääreen.
Kaikki paljastivat väkipuukkonsa, jonka jälkeen kaksi miestä aukaisi valekauppiaan siteet.
"Nouse", käski puheenjohtaja, "ja kuule syytöstä. Ole vakuutettu siitä, että meissä olet löytävä yhtä oikeuttaharrastavia kuin lahjomattomia tuomareita."
Vanki totteli heti; väkipuukot olivat kohotettuina häntä vastaan sen varalta, että hän tekisi pienimmänkin pakenemisyrityksen, mutta hän pysyi tyynenä ja maltillisena; hänen sydämensä ei sykkinyt tavallista nopeammin, hänen silmäluomensa eivät vapisseet, vaikka hän raamatun sanain mukaan oli vaeltaja kuolemanvarjojen maassa, lukemattomien juonien ja vaarojen ympäröimänä.