"Puhu, syyttäjä", sanoi puheenjohtaja, "todista kaikille julki syytöksesi."
"Tämä mies on luterilaisen kerettiläisyyden levittäjä, hän on pyhän veljeskuntamme voimakkaimpia vastustajia ja koettaa kirotulla opillaan vetää puoleensa kirkon uskollisia puoluelaisia."
"Tämä on ankara syytös. Mitä sinulla on vastaamista."
"Ensiksikin, että kuulun kansaan, joka on tottunut antamaan täydet oikeudet jokaiselle; mutta minä olen myöskin matkustaja, joka tietää, ettei hänellä ole mitään oikeutta asettaa muiden maiden tapoja ja asetuksia vastaan. Minä tunnustan siis, että olen teidän uskonkappaleistanne puhunut tavalla, joka ei ole itselleni eduksi, mutta sen tein nuoruuteni ystävälle aavistamatta, että mikään salaurkkija vainuili sanojani."
Vasemmalta penkiltä kuului sipinää, ja yksi sanoi ääneen:
"Anna ainaiseksi tukkia hänen suunsa!"
Se oli Bellini, joka näin puhui.
"Katson tarpeelliseksi lisätä", virkkoi kauppiaamme, "että olen ajatuksiani, pidettäköön niitä sitten oikeina tai väärinä, lausunut ainoastaan kotimaassani tai myöskin Pommerissa, siis puolueettomassa maassa, missä tiliä tuomioistuimella ei ole laillisia oikeuksia. Mutta ne ovat ja pysyvät aina samoina, ne tahdon aina tunnustaa, vaikkapa miekan kärki olisi asetettu rintaani vasten."
"Syyttäjä", virkkoi puheenjohtaja, "mitä on sinulla vastattavaa tähän?"
"Että hänen solvaiseva kielensä on panetellut ja häpäissyt meitä", huudahti Bellini, "jonkatähden hän on ansainnut, että se revitään hänen suustaan."