Sama kohtalo tuli Klaus Hornin osaksi hänen matkatessaan sotajoukkoineen Hallantiin.
Suuret vauriot seuraavat usein toisiaan. Kaarle de Mornay ja Jaakko Henrikinpoika olivat vakoilemassa Rantzowin leiriä Elfsborgin seuduilla; molempain kimppuun hyökättiin yhtäkkiä, ja he joutuivat vangeiksi.
Ruton tähden majoitettiin joukot linnaleiriin, ja kuningas Eerik riensi Vadstenaan.
Siellä hän kohtasi onnettoman veljensä, joka ei enää tuntenut häntä.
Kuningas kauhistui häntä ja hänen mielettömiä puheitaan, mutta sanoi kuitenkin:
"Veli Maunu, sinä olet onnellisempi kuin minä, sillä sinä et tunne kurjuuttasi."
Hän ei viipynyt siellä kauempaa kuin viikon ajan; sitten hän matkusti
Södermanlannin kautta Svartsjöhön.
Täällä oli Kaarina häntä vastassa, ja se kuolemankauhu, joka tähän asti oli vallinnut hänessä, poistui nyt. Eihän rutto uskaltanut tulla Kaarinaa lähelle, ja sentähden oli hänkin suojassa ollessaan Kaarinansa luona.
Mutta hänen paha henkensä saapui myöskin sinne. Yrjö Pietarinpoika oli saanut kirjeen Saksasta. Nyt hän tiesi varmaan, että Niilo Sture punoi juonia kuningasta vastaan ja että moni valtakunnan herroista oli siinä osallisena; hänellä oli todistuksia, varmoja todistuksia, ja hän tiesi saavansa niitä lisää.
On tavallista, että ihminen mieluimmin kuulee puhuttavan siitä, mitä enimmin pelkää. Sentähden oli Yrjö Pietarinpojallakin niin suuri lumousvoima kuningas Eerikkiin; hän veti hänet pois Kaarinan luota valaakseen myrkkyään hänen korviinsa.