Vaara oli uhkaava.
Tämän kuullessaan kuningas vimmastui. Hän lopetti kaikki ystävyyssuhteet herttuan kanssa ja päätti itse lähteä taistelutantereelle nimitettyään ensin henkivartijoikseen neljäkymmentä aatelismiestä, jotka eivät saaneet koskaan poistua hänen luotaan.
Hän lähti Tukholmasta heinäkuun 29 p:nä, mutta odotellessaan lisäväkeä ja tietoja vihollisen etenemisestä, kuten hän sanoi, viivytteli hän matkaa niin, että saapui Örebrohon vasta 15:ntenä elokuuta.
Sillä välin oli rutto puhjennut raivoamaan maassa, ja hätä ja kurjuus edistivät suuresti sen levenemistä; erittäinkin juuri Örebron seuduilla se teki pahimmin tuhojaan.
Sota olisi käynyt hyvin arveluttavaksi, jollei urhoollisella Kaarle de Mornaylla olisi ollut komennossaan oma osastonsa.
Varovasti ja valppaasti hän seurasi Rantzowia uskaltamatta antautua taisteluun paljon voimakkaampaa vihollista vastaan.
Mutta hän anasti tältä melkein koko kuormaston ja sai vihollisensa lopulta niin ahtaalle, ettei tanskalaisella sotajoukolla ollut muuta mahdollisuutta kuin joko kuolla nälkään tai murtautua vihollisten läpi.
Rantzow päätti yrittää jälkimäistä, ja hänen onnistuikin suurella mieshukalla päästä satimesta menetettyään koko muonavarastonsa, hevosensa ja vaununsa.
Jos Mornaylla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisi Rantzow ollut hukassa.
Tästä sai Eerik tiedon Örebrohon, jossa hän piti sotaneuvottelua.
Siellä hän myöskin kohtasi viimeisen kerran urhoollisen amiraalinsa
Klaus Kristerinpojan, joka seuraavassa kuussa kuoli ruttoon.