"Olen sen tehnyt mitä puhtaimmassa tarkoituksessa ja kirveltävin sydämin; luulin velvollisuuteni vaativan sitä."
"Enempää ei Jumala meiltä vaadi."
"Mutta siitä puuttui rakkautta. Oma kunniani olisi minun pitänyt uhrata pelastaakseni hänen maineensa."
Nyt selvisi asia Laurentiukselle.
"Ettekö tiedä", sanoi hän, "että jokainen ihminen on vastuunalainen teoistaan. Meillä ei ole mitään oikeutta syytää vikaa muiden niskoille."
"Aivan totta, mutta ajatelkaa, että se ihminen, jota olette rakastanut enimmän maailmassa, olisi onneton, menehtynyt, sentähden että te olette hyljännyt hänet; ajatelkaa saaneenne kirjeitä, joissa jälleennäkemisen sulotoiveet ja katkerimmat epätoivon tuskat vaihtelevat ja vuorottelevat."
"Semmoiset eivät todista mitään rakkautta", väitti Laurentius. "Ei ole tapana kiusata sitä, jota rakastaa. Ja jos kirjeet ovat naidun naisen kirjoittamat, leimaavat ne hänet avionrikkojaksi."
Niilo herra vavahti. "Sitä en ole koskaan ajatellut", sanoi hän, mutta lisäsi nopeasti: "Kaikessa tapauksessa tahdon säilyttää luottamukseni häneen."
Keskustelu kääntyi senjälkeen kuninkaaseen ja hänen ympäristöönsä. "Minun talossani saa puhua vapaasti", sanoi piispa, "mutta kaikkialla muuten vaanii vakoilijoita."
"Katsokaa", jatkoi hän osoittaen ulos, "tuo mies tuolla on nimeltään Pietari Kaarlenpoika; hän oli halpa-arvoinen koulunopettaja Kalmarissa prinssi Eerikin sinne tullessa, mutta hän osasi niin hyvin sukeltautua ruhtinaan ja hänen suosikkinsa suosioon, että hänellä nyt on viisi kirkkoherrakuntaa, jonka lisäksi hän on saanut jonkinlaisen kuvernöörin viran koko Smålannissa. Minun luullakseni ei ennusta mitään hyvää, että hän nyt on tullut tänne ja aivan esteettömästi puuhailee kuninkaan luona."