Seuraavana päivänä Laurentius pyrki useita kertoja kuninkaan luo, mutta häntä ei otettu vastaan.
Kuningas Eerik oli näinä päivinä hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Matkalla Flötsundin ja Upsalan välillä oli ainoastaan joitakuita harvoja ollut häntä vastassa, ja jokaisen katseessa hän oli huomannut pelkoa ja kauhua.
Toukokuun 18:s, jolloin säätyjen piti kutsumuksen mukaan kokoontuman, oli helluntaipäivä, ja seuraavana päivänä piti kuninkaan avata valtiopäivät.
Yrjö Pietarinpoika toimiskeli kaikkialla, ajatteli kaikkea; hänen toimestaan oli kielletty, ettei Kaarina saanut tulla mukaan, eipä edes jälkeenpäinkään. Hän oli siis kaikkivaltias, ja hänen oma olemassaolonsa riippui ennen kaikkea siitä, että hän nyt saisi muserretuksi aateliston vallan.
Helluntaipäivän iltana hänen onnistui vastoin Eerikin tapoja houkutella tämä juomaan itsensä humalaan.
Seuraavana päivänä kuningas heräsi kohmeloisena ja alakuloisena. Valtiopäiväin avajaisiin kirjoittamaansa puhetta hän ei löytänyt; ei kukaan tiennyt mihin se oli joutunut. Silloin hän kahmasi käteensä sen kirjeen, jonka Abraham Stenbock oli ollut pakotettu allekirjoittamaan, ja lisäksi erään toisen, Eerik Sturen kirjoittaman kirjeen, joka pistettiin hänen käteensä; ja näin hän valmistamattomana meni valtakunnankokoukseen.
Siellä hän kohtasi vain vakavia, ankaria silmäyksiä. Hänestä tuntui, kuin kaikki ajattelisivat asettua tuomitsemaan häntä.
Mutta sitä hän ei tullut sallimaan.
Hän alotti katkonaisen puheensa, jossa hän enimmäkseen käsitteli Niilo Sturen valtiokavallusta ja lisäksi kaikkien niiden, jotka olivat osallisia hänen rikoksissaan.
Lopuksi hän luki Abraham Stenbockin kirjeen ja senjälkeen sen kirjeen, jonka Eerik Sture oli kirjoittanut neidille Sivard Krusen häissä.