Kaarina kuunteli häntä kärsivällisesti lisäten lempeän, sovittavan sanan mihin voi ja koettaen ennen kaikkea tyynnyttää kuningasta.
Saatuaan hänet sitten istumaan viereensä hyväili hän hänen partaansa ja poskiansa sekä puhui pikku Sigridistä, joka viime viikkoina oli paljon vaurastunut.
Kuningas kuunteli häntä viehättyneenä ja osaaottavasti, aivan kuin olisi Kaarina valmistanut hänelle tilaisuuden luoda silmäyksen Jumalan valtakuntaan. Pahat ajatukset hiipivät takaisin synkkiin piilopaikkoihinsa, ja kuningas Eerik nojasi päätänsä armaaseen naiseen kauan hiljaa itkien.
Sitten Kaarina kertoi Märta rouvan kirjeistä. Taas oli kuningas vähällä joutua kuohuksiin, mutta sanat tulivat Kaarinan huulilta niin viehkeästi, kyyneleet kimaltelivat hänen silmissään, tuntui siltä, kuin hän olisi huokaillut omia kärsimyksiään, ja sentähden se pystyi Eerikkiin. Hänenkin omatuntonsa heräsi alttiiksi sovintoon, ja hän sanoi:
"Kirjoita heti Märta rouvalle; hän saa vapautensa, mutta hänen täytyy jäädä tänne Upsalaan."
Kaarina Maununtytär ei osannut tehdä ainoatakaan kaunista kirjainta, mutta Märta rouva ei milloinkaan ollut saanut rakkaampaa kirjettä, sillä alinna, puoleksi kyynelten himmentämänä, oli siinä: "Kaikki tulee hyväksi taas!"
Hän saattoi sanoa näin, sillä kuningas oli luvannut itse kirjoittaa kreivi Svantelle.
"Onhan hän täällä linnassa."
"Niin on, mutta minä kirjoitan ensin; yhdessä saamme sitten tuumiskella, kuka on saanut tämän aikaan."
Hän oli kuitenkin utelias tietämään, miten Niilo Sturen toimet olivat onnistuneet; mutta hän ei tahtonut puhua hänen itsensä kanssa. Hän lähetti kutsumaan hänen ylhäisimpiä seuralaisiaan.