Pietari Kaarlenpoika oli Yrjö Pietarinpojan taipuisin ja ovelin oppilas ja kätyri. Mitä hän ja hänen mestarinsa olivat keittäneet, oli nyt kypsytettävä. Hän kuvailikin siis kuninkaalle, että jos herrat nyt pääsisivät vapaiksi, niin he ensi kädessä käyttäisivät vapauttaan Juhana herttuan vapauttamiseen. Tässä oli siis heti ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, jotta tämä ylpeä aatelisto, jota kuningas vihasi kuolemaan asti ja jonka hän halusi lannistaa jalkainsa alle, saisi ansaitun palkkansa.
Oli jo ilta, kun kuningas Eerik ja Pietari Kaarlenpoika palasivat, ja edellinen oli niin kiihtyneessä mielentilassa, että melkein juosten kiiruhti linnaan. Hän oli nyt unohtanut Juhana herttuan, hänen tiensä kävi Niilo Sturen luo.
Stoalaisen tyyneydellä tämä odotti mitä tapahtuman piti. Harvoin, tuskin koskaan on kukaan hänen ikäisensä ja hänen asemassaan niin täydelleen heittänyt kaikki toiveet tämän elämän vastaisesta onnesta. Hänen tyyni, kiihkoton olemuksensa oli seurauksena hänen uhrautumisestaan. Hän täytti aina velvollisuutensa minkään omain pyyteiden siihen vaikuttamatta; hän ei ainakaan lausunut mitään sensuuntaisia toivomuksia. Vasta hänen häväistysmatkansa Tukholmaan lamautti hänen voimansa. "Minä join Tukholmassa juoman, joka jäytää mieleni, iloni ja koko elämäni." Mutta hän toipui vielä kerran täyttääkseen kuninkaan hänelle antamat tehtävät ja nyt hän nautti viimeistä palkkaa vaivoistaan.
Terveys murtuneena hän oli palannut kotiin, ja kysymyksessä olevana iltana hän seisoi ikkunan ääressä katsellen laskevaa aurinkoa, joka kultasi keväisessä kauneudessaan komeilevat kukkulat ja kummut.
Herra Sten Lejonhufvud, jonka huoneen ainoastaan ohut lautaseinä erotti Niilo herran suojasta, kuuli hänen heleällä äänellään laulavan:
"Lie nurja onni osanain, maan mahtavain en saane suosiota. Tok' ompi toivo lohtunain, mun Jumalain ei armoaan mult' ota."
Laulunsa lopetettuaan hän otti rukouskirjansa ja laskeutui vuoteelleen.
Silloin astui kuningas sisään paljastettu väkipuukko kädessään: hän näytti aivan hurjistuneelta.
"Kohtaanhan sinut toki, kavaltaja!" huudahti hän.
Niilo herra hypähti vuoteeltaan ja heittäytyi kuninkaan jalkoihin sanoen: