"Luottakaa minuun."
Herttua sanoi jäähyväisensä ja läksi, mutta tästä hetkestä alkaen hän ajatteli yhtämittaa, miten voisi tällaisia salateitä vaikuttaa prinsessaan. Jonkun päivän kuluttua hän tahtoi neuvotella asiasta italialaisen kanssa, mutta tämä oli kadonnut. Hän tiedusteli linnassa, mutta siellä ei ollut häntä näkynyt moneen päivään; hän jatkoi edelleen hiljaisuudessa tiedustelujaan, mutta turhaan. Muutamat sanoivat, että Bellini luultavasti oli matkustanut pois, toiset taas, että hän oli kotonansa sairaana, sillä hänen huoneestaan oli yöllä nähty valoa. Mutta vaikka herttua sekä lähetti sinne sananviejiä että kävi siellä itse, pysyi portti suljettuna, ja naapurit, joilta asiaa tiedusteltiin, vastailivat vältellen, mutta jos heitä oikein ahdistettiin, tunnustivat he kuulleensa sieltä omituista melua, niin että pahat henget siellä luultavasti olivat elämöimässä eikä kristittyjen ihmisten pitäisi koskaan astuman jalallaan hänen oviensa sisäpuolelle.
Herttua, oli aivan suunniltaan uteliaisuudesta, mutta ei voinut tehdä muuta kuin odottaa.
Sillä välin oli italialainen suurella kekseliäisyydellä hankkinut itselleen tiedot olosuhteista linnassa ja käyttänyt niitä hyväkseen. Hän oli varustautunut kaikkia syytöksiä vastaan, siltä varalta, että mahdollisesti tulisi ilmi, ja toimi nyt yhtä salaisesti kuin rohkeastikin.
Cecilian vanha imettäjä, joka oli aivan epätoivoinen nuoren neitinsä lohduttomasta surusta eikä koskaan puhunut muusta, oli halukkaasti kuunnellut Bellinin vakuutuksia, että salaisten keinojen avulla voisi hankkia prinsessalle takaisin hänen entisen hilpeytensä.
Ilman suurempia vastustelemisia hän aukaisi pienen kamarin, missä Cecilia ennen oli usein oleskellut, ja siellä sai italialainen nyt tehdä valmistuksiansa.
Prinsessa Sofian ensimäinen hovineitsyt oli jo ennen suosinut vilkkaankiihkeää italialaistamme; täälläkin sai hän itselleen sopivan huoneen, tietysti mitä suurinta varovaisuutta noudattamalla.
Tämä tapahtui jo kaksi kuukautta kuningasvainajan kuoleman jälkeen, jolloin prinsessan ankaraan suruun oli jo ehtinyt sekaantua väsymyksen ja yksitoikkoisuuden tunnetta, mikä teki tämmöisen elämäntavan melkein sietämättömäksi. Kuningatar oli ainoa, jonka luona he saivat käydä, mutta hänen todellakin syvä surunsa vaikutti vain painostavasti nuoriin mieliin, ja tietämättänsäkin he kaipasivat vaihtelua ja huvitusta.
Eräänä iltana, kun imettäjä ojensi Cecilialle hänen iltajuomansa, sanoi hän mielistellen:
"Juokaa pohjaan, prinsessani, niin nukutte hyvin ja näette kauniita unia."