"En voi nukkua enkä tahdo uneksia", vastasi Cecilia. "En minä laskeu levolle."
"Tietysti te käytte levolle, lapsi kultaseni, mutta ei tuonne sänkykamariin, jossa niin monesti olette itkenyt itsenne näännyksiin, vaan tänne, tähän pieneen kamariin, jossa teidän tapanne oli laulaa ja soittaa autuaasti nukkuneelle isävainajallenne."
"Älä puhu semmoista, en minä voi itkeä enää tänään."
"Eihän teidän tarvitsekkaan, neitiseni. Kas niin, nyt sohvalle; jos ette nuku heti, voitte sitten mennä sänkykamariin."
"Enkö minä riisuudu?"
"Ei nyt heti… minä olen täällä etuhuoneessa, kun vain huudatte, olen heti täällä."
"Mitä tämä on, imettäjäni… sinussa on nyt jotakin salaperäistä… kuka on sinut houkutellut tällaiseen?"
"Älkää kysykö, minulle on sanottu, että te pitäisitte siitä, mutta en minä pakota teitä; jos prinsessa niin tahtoo, niin minä lopetan sen ennenkuin se alkaakaan."
"Ei, antaa olla… kuka se on?"
"Minä olen vannonut, etten ilmaise häntä."