"Ja sinäkö voisit vaieta? Mutta se on yhdentekevää, minä istun tähän… anna tänne juoma."
"Olen itse juonut samaa nestettä ja tiedän, että se ei ole vaarallista", vastasi imettäjä ojentaen hänelle pienen, sievästi koristellun hopeapikarin.
Cecilia maistoi siitä.
"No, lapseni, maistuuko pahalta?"
"Ei, päinvastoin; lähdetkö pois?"
"Minä jään etuhuoneeseen, mutta jos prinsessa tahtoo, niin teen vastoin kieltoa ja…"
"Ei, kyllä sinä saat mennä. Maljasi!" Hän tyhjensi pikarin ja lisäsi:
"Ota kynttilä mukaasi, en minä pelkää ensinkään."
Imettäjä teki vanhasta tottumuksesta ristinmerkin, mutisi
Isämeitänsä, otti kynttilän ja meni.
Cecilia ei tiennyt, oliko hän nukkunut. Hän oli kuullut suloista, ihmeellistä musiikkia, ja sitten… niin, sitten hän tiesi olevansa aivan valveilla; hän oli nähnyt, ensin epäselvästi, sitten aina selvemmin nuoruuden ensi lempensä esineen, nuoren Niilo Sturen.
Hän peitti silmänsä käsillään ja oli hämillään. Olo Vadstenassa ja silloiset tapaukset kuvastuivat elävästi hänen mieleensä. Kun hän taas nosti silmänsä, katsoi hän häntä suoraan silmiin, jotka surullisen vakavina olivat luotuina häneen. Prinsessa pani kätensä ristiin ja kuiskasi: