Portti avattiin, ja rohkea naisemme, joka hyvin tunsi tiet, kiiruhti heti Kaarinan huoneen kautta lapsen huoneeseen. Siellä oli pieni sänky, sellaisena kuin sitä viimeksi oli käytetty. Siihen hän laski pikarin, heitti peitteen sen päälle ja oli juuri pois menemäisillään, kun kuuli askeleita.
Hän pysähtyi neuvottomana tietämättä mitä tehdä.
Askelet lähenivät, hän syöksähti tyhjään kaappiin ja veti oven kiinni jäljessään.
Kuningas oli äskettäin saapunut kaupunkiin; sitä Anna ei tiennyt.
Nyt hän läheni väsynein askelin.
Sitten hän katseli ympärilleen tylsin silmäyksin.
Niin asettui hän vuoteen laidalle nojaten kättään vuoteeseen. Äkkiä hän veti sen pois, tempasi peitteen ylös ja huomasi pikarin. Melkein kirkaisten hän tarttui siihen ja rupesi kiihkeästi kääntelemään ja tarkastelemaan sitä.
Mitenkä päästä piilosta pois?
Uskaltaisikohan yrittää?
Hiljaa Anna aukaisi oven. Kuningas ei kuullut eikä nähnyt… Anna hiipi käytävään… Jo oli hän ulkona… onni suosi häntä edelleenkin; vasta kun hän oli tullut ulos linnanportista, kohtasi hän kuninkaan kääpiön Herkuleen. Tämä irvisti hänet nähdessään? ja katsoi sitten pitkään hänen jälkeensä.