Mitäpä siitä, olihan hän sanonut käyneensä tapaamassa Dorotea kääpiötä.
Aivan tavalliselta ei hänestä kuitenkaan tuntunut, ennenkuin hän oli ehtinyt jonkun matkan kadulle. Silloin hän pysähtyi muutamaksi silmänräpäykseksi ja näytti miettivän; sitten hän nyökäytti päätänsä ikäänkuin hyväksyen omat aatoksensa ja lähti suoraan Brunkebergille päin.
Kaikkialla tämän korkean vuoren rinteillä oli puuhökkeleitä ja mökkejä. Erään edustalla oli pienessä kivirauniossa kaksi kukkaruukkua, kukkiva palssami kummassakin.
Sinne ohjasi Pietarinpojan vaimo kulkunsa.
Hatara ovi ei ollut lukossa; ensi sysäyksestä se aukesi, ja vierailijamme astui sisään jotenkin suureen, pimeään ja likaiseen huoneeseen. Ikkuna oli tukittu, ja valoa tuli ainoastaan katossa olevasta luukusta. Seinillä riippui vanhoja kultanahka- ja pergamenttipalasia pitkine kirjoituksineen. Kalustoon kuului mustalla nahalla päällystetty rahi, kaksi tuolia ja pöytä, jolla lepäsi tavattoman suuri kolmivärinen kissa, joka naukui, kun joku vieras tuli sisään.
Anna heitti pois kaapunsa, oikoi hihojensa rynkkyjä ja suoristihe. Kaikesta päättäen hän tahtoi, että häntä pidettäisiin ylhäisenä naisena, joka oli alentunut kysymään neuvoa mainiolta ennustajattarelta Anastasialta, jonka jäljessä koko Tukholma juoksi.
Samassa silmänräpäyksessä seisoi hänen edessään pieni, ainakin kahdeksankymmenenvuotias nainen. Oliko hän tullut maan alta vai jostakin lymyreiästäkö, kukapa sen tiesi; silmät tutkivasti vieraaseen luotuina hän meni pöydän ääreen, silitteli kissaa, joka kehräten tuli hänen luokseen, ja sanoi hyvin suomenvoittoisesti:
"Mitä haluatte tietää?"
"Kohtaloni."
"Näyttäkää kätenne."