Benediktus Olavinpoika älysi sen kyllä, mutta Kaarina koetti itsepintaisesti taivuttaa kuningasta suoruuteen ja oikeuteen. Koska kuningas saattoi puhua ja kirjoittaa muistakin asioista, miksi hän ei ymmärtäisi häntäkin, joka juuri tahtoi käyttää tätä rauhallista aikaa saadakseen hänet sovinnolliseen mielialaan vangittua veljeään ja kaikkia niitä kohtaan, joille hän oli nyrpeissään.
Mutta silloin kuningas kyseli häneltä, eikö Juhana ollut kuningas, vai oliko joku toinen tätä nykyä hallitsijana Ruotsissa.
Ainoastaan kun Kaarina ja hänen lapsensa olivat hänen luonaan, pääsivät puhtaasti inhimilliset vaikuttimet hänessä valtaan. Hän rukoili heiltä anteeksi kaikkea sitä häväistystä, jota he hänen tähtensä saivat kärsiä, ja ihmetteli, miten kauan he voivat kestää tätä vankeutta hänen kanssaan.
Toisinaan hän tarttui luuttuunsa ja joko lauloi jonkun virren tai sovitteli sanoiksi synkkää alakuloisuuttansa. Tulipa hän silloin katsahtaneeksi Kaarinan kyyneleisiin silmiin, ja oitis hän heitti luuttunsa luotaan sekä lankesi hänen jalkoihinsa kysellen, mitä Kaarina tahtoisi hänen tekemään.
Tämä ei kyllä estänyt Kaarinaa toisella kertaa, kun hän lääkärin pyynnössä oli saapuvilla kosteita lakanoita kuninkaan ympärille käärittäissä, saamasta iskuja, lyöntejä ja kovia sanoja. Mutta valittelematta hän alistui siihen sanoen vain: "Minä olen ainoa, joka voin vaikuttaa häneen jotakin."
Eräänä päivänä, kun kohtelu oli ollut tavallista tylympi, sanoi tohtori Kaarinalle, että hänen, katsoen hänen nykyiseen tilaansa, olisi välttämätöntä säästää itseään.
"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi hän; "mutta te, tohtori, joka elätte vain meitä varten, teette enemmän."
"Tällainen erakko, joka on yksin maailmassa", vastasi tohtori.
"Eikö teillä ole omaisia?"
"Ei ketään."