Uskollisesti hän pitikin sanansa, eikä Eerikin epäilevässä sydämessä koskaan herännyt epäluuloa tohtoria kohtaan. Leikillä hän nimitti tohtoria "Kaarinan kaitselmukseksi".
"Minä toivon, että olisin kaitselmuksen lähettämä", vastasi tohtori.
"Silloin voisin paremmin pitää huolta hänestä."
Sillä aikaa kuin he oleskelivat Svartsjössä, kävi näiden molempain väli vielä sydämellisemmäksi ja tuttavallisemmaksi kuin ennen. Kaarina ilmaisi tohtorille kaikki ajatuksensa, ja tämä neuvoi ja ohjasi häntä.
Viime vuosina oli Kaarina vähitellen oppinut silmäilemään laajemmalle ympäristöönsä ja ajattelemaan enemmän muita kuin itseään.
Yhteen aikaan hän itkeskeli kaivaten vanhempiansa, sisaruksiansa ja ystäviänsä. Silloin tohtori kehotti häntä lähettämään heille jotakin rakkautensa osoitukseksi: aniharvoin sai hän käydä heidän tai he hänen luonaan. Kuningas ei pitänyt siitä, ja nyt oli Kaarinan velvollisuus ennen kaikkea olla hänelle mieliksi.
Etenkin senjälkeen kuin Maksimilian niin oli tietymättömiin kadonnut, oli hän kiintynyt tohtoriin. Hän käsitti hyvin, että tohtori sillä kertaa oli pelastanut hänen henkensä; mutta kun hän senjälkeen yhä pyyteli saada vielä nähdä nuoruudenystävänsä ja lohduttaa häntä, kertoi tohtori säälien hänelle Maksimilianin äkillisen ja väkivaltaisen kuoleman.
Kaarina miltei kivettyi kauhusta. Mutta kun tohtori sanoi, että hän ehkä menettäisi henkensä, jos Kaarina ilmaisisi tietävänsä sen, niin hän hillitsi kyyneleensä eikä siitä lähtien enää tahtonut nähdä omaisiansa.
"Heidän henkensä vain joutuisi vaaraan", kuiskasi hän.
Tästä johtui hänen rajaton luottamuksensa tohtoriin.
Leskikuningattaren ansio oli, että hän huomautti Kaarinalle, miten tämä oli velvollinen hillitsemään kuninkaan vihaa ja pidättelemään surmaniskuja, kun niitä uhkaavasti tähtäiltiin jaloimpia miehiä vastaan.