Miten voimattomaksi hän tunsikaan itsensä, miten helposti hän olisikaan voitettu, hän, joka ei voinut antaa muita puoltolauseita kuin rukoukset ja kyyneleet. Hän teki kuitenkin mitä voi, kunnes tuli aika, jolloin kuningas kokonaan väisteli häntä, jolloin pimeyden vallat ja Yrjö Pietarinpoika vallitsivat kuningasta kokonaan.
Silloin vuosi veri virtoinaan ja kaikki olivat vaipuneet syvimpään suruun.
Sitä Kaarina tuskin ajatteli, että hän itsekin oli ollut joutua kateuden ja kostonhimon uhriksi; mutta siitä hän vuodatti katkeria kyyneliä, että oli pettänyt Märta rouvan. "Olisinkohan voinut estää tuon ilkityön?" uteli hän tuskissaan ainoalta uskotultaan.
"Ette", vastasi tämä, "mutta nyt voitte vaikuttaa sovinnon aikaansaamiseksi kuninkaan ja hänen veljiensä välillä."
"Sitä olen jo yrittänyt, eikä hän ole taipumaton."
"Siinä tapauksessa tulee herttuain, Kaarlen ja Maunun, saapua tänne."
"Tahdotteko kirjoittaa heille?"
"Minä sanon, että se on teidän neuvostanne."
"Eivätköhän he pahastune…?"
"Tottukoot ajattelemaan, että kuningas ottaa teidät puolisoksensa ja maan kuningattareksi."