Katariinalla oli täysi työ koettaessaan saada heidät pitämään semmoiset puheet hammastensa takana; hyötyä niistä ei lähtenyt mitään, mutta paljon pahaa ne saattoivat vaikuttaa.
Kaarle herttua ei ainoastaan tullut Tukholmaan, vaan toipa vielä onnettoman veljensä Maununkin mukanaan.
Hänet nähdessään puhkesivat kaikki kyyneliin. Hän oli yhtämittaa kuin unelmissa: suloiset utukuvat väikkyivät hänen silmäinsä edessä; niiden kanssa hän puhui, niille hän hymyili.
Entisyyden hän sitävastoin oli kokonaan unohtanut.
Niinkuin ennenkin vetäytyi hän äitipuolensa läheisyyteen; tämän piti puhua hänen kanssaan käynnistä, jonka he aikoivat tehdä Svartsjöhön.
Kaarle oli hyvin halukas siihen, mutta sekä äitipuoli että sisaret epäröivät. Kaikki riippui Eerikin mielentilasta; hän oli yhtä kärkäs iskemään miekalla kuin puhkeamaan kyyneliin. Oli siis oltava varoillaan.
Lopulta jäätiin siihen päätökseen, että leskikuningattaren piti kirjoittaa, mutta kenelle?
Parhaat tiedot voisi saada Kaarinalta, mutta voisiko leskikuningatar — pitäisikö hänen…
Prinsessat arvelivat sen alentavan hänen arvoaan.
Kun he vielä neuvottelivat ja kiistelivät tästä, annettiin kuningattarelle kirje.