Leskikuningatar luki kirjeen ääneen.
Kaarina alkoi nöyrästi pyytämällä anteeksi kuningattarelta, että rohkeni kirjoittaa hänelle, mutta mitä hänellä oli sanottavaa, se oli vain todistuksena siitä, että hän uskollisesti oli seurannut kuningattaren kerran hänelle antamaa opetusta, että hänen pitäisi sovittaman ja yhdistämän erotetut sydämet. Hän ei tiennyt, kumpi puoli oli väärässä, hän tiesi vain sen, että kuningas halusi sovintoa Juhana herttuan kanssa. Kun hän kuitenkin oli sanonut tämän ainoastaan alamaiselle palvelijattarelleen, arveli hän tarpeelliseksi, että jotkut kuninkaan korkeista omaisista tulisivat Svartsjöhön neuvottelemaan tästä asiasta kuninkaan kanssa. Kun tämä vielä oli hyvin heikko, voisi tapahtua, ettei asia tulisikaan yhdessä keskustelussa ratkaistuksi; mutta — niin lopetti hän — hyvillä puheilla ja sävyisyydellä voisi voittaa hänen epäluulonsa. Ja hän lisäsi, että kuningas itse oli kirjoittanut Juhana herttualle kaikin puolin suopean ja nöyrän kirjeen.
"Enkö sitä tiennyt!" huudahti kuningatar. "Hän on oikeamielinen nainen."
"Mutta kuitenkin jalkavaimo", lisäsi Elisabet.
"Semmoinen voi olla ilman oikeamielisyyttäkin", arveli Kaarle katsahtaen seinällä riippuvaan Cecilian kuvaan.
Molemmat sisaret punastuivat.
"Hän on halpasukuinen", tuumaili Sofia; "sentähden ei ole mahdollista, että hän lähentelee meitä."
"Kuitenkin on nyt minun mielipiteeni, että niin pian kuin suinkin matkustatte Svartsjöhön. Tulisin mielelläni mukaan, ellei minua tarvittaisi täällä", sanoi Katariina.
"Tulkaa jäljessä, kun asia on ratkaistu", virkkoi Kaarle. "Maunu ja minä matkustamme kahden."
"Mutta onkohan viisasta, että hän tulee sinne?"