"Kaarina rouva ei ole ainoastaan ihanin, vaan myöskin lempein ja helläsydämisin naisista. Köyhät hän vaatettaa, nälkäiset hän ruokkii; täältä ei lähde avutta kukaan, jota hän voi auttaa ja jokaiselle on hänellä ystävällisiä lohdutuksen sanoja. Kuningas on antanut hänelle sinettinsä, ja hän tallettaa sen estääksensä häntä käyttämästä sitä mihinkään asiakirjaan, joka ei ole oikeudenmukainen. Toisinaan kuningas torailee, vieläpä lyökin häntä, mutta kuitenkin on hän yhtä lempeä ja rakastava. Sentähden hän onkin ainoa, johon kuningas luottaa, ja niin kiihkeästi hän rakastaa Kaarinaa, ettei yksikään meistä olisi varma hengestään, jos hän tietäisi, mitä nyt olen sanonut."
Herttuat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.
"Minä olen utelias näkemään häntä", huudahti Maunu herttua.
"Jos kuningas suostuu siihen", vastasi hovijunkkari.
"Pidetäänkö häntä vankina?"
"Ei, mutta hän vetäytyy niin paljon kuin mahdollista erilleen muista."
"Me tahdomme sekä nähdä hänet että puhua hänen kanssaan", virkkoi
Kaarle.
Seuraavana päivänä pyysivät ja pääsivät molemmat herttuat kuninkaan luo.
Kaarle esiintyi välittäjänä Juhanan puolesta ja kysyi, eikö Eerik suosiosta ja armosta tahtoisi antaa hänelle anteeksi.
Tämä vastasi, että oli tehty paljon vastoin hänen tahtoansa ja tietoansa, sentähden ettei hänellä itsellään ollut mitään valtaa.