Heidät molemmat nähdessään Eerik joutui saman tuskan valtaan kuin ennenkin. Hän juoksi heidän luokseen, heittäytyi ruhtinattaren jalkoihin ja rukoili, että hän ja hänen pieni poikansa antaisivat hänelle anteeksi sen, että he hänen tähtensä olivat saaneet kärsiä vankeutta.
Turhaan Katariina koetti tyynnyttää häntä; hän suuteli hänen käsiään itkemistään itkien.
Katariina silitteli hänen hiuksiaan, taputteli hänen poskiaan ja puhutteli häntä osaaottavasti, mutta hänen silmänsä säkenöivät, ja hän näytti tuhat kertaa mieluummin tahtovan lyödä häntä.
Tohtori Lemnius läheni heitä. "Teidän majesteettinne on väsynyt ja tarvitsee lepoa", sanoi hän. "Mutta kun taloni on täynnä vieraita."
"He suovat sen kyllä anteeksi."
"Jääkö Kaarina tänne?"
"Jos kuningas niin tahtoo."
"Ei, hän seuratkoon minua, muuten en mene."
Samassa seisoi Kaarina hänen rinnallaan säteilevine hymyilyineen ja kirkkaine, viattomine silmineen.
"Tässä olen", sanoi hän.